"Kelpaanko minä tällaisena?"

Otsikon kysymys on aika yleinen kysymys nykyään, koska moni ihminen kokee itsensä väheksytyksi tai huonommaksi kuin muut vain sen takia, koska on sellainen kuin on, omaitsensä.  Itselläni on asiasta kokemuksia. Kokemukset sijoittuvat yläasteelle, jossa näkyi aina selvä jako niiden suosittujen ja sitten niiden ns. "huonompien" ihmisten välillä.
Itse olin kaveriporukassa, jossa oli jos jonkin sortin kulkijaa. Niin sanotusti joukosta erottuvia, mutta se ei meitä koskaan haitannut, koska samoja ihania ihmisiä ne silti oli.
Itse en ole kokenut tavallaan ihan kunnollista koulukiusaamista sillee, että olisin ollu sen asian kanssa yksin, koska jos mua kiusattiin nii se oli yleensä sen kaveriporukan yhteydessä. Joskus saattoi lentää leipää/nakkeja päälle ruokalassa, joskus pusseja jossa oli epämäärästä ruokaa tai sitten oli ihan vaan sitä haukkumista tai muuten vaan huutelua.
Se ei muhun sillee kauheasti vaikuttanut, tosin ei se koskaan kivalta tuntunutkaan, esimerkiksi se jos sulle satuttiin tokasemaan kesken äikän tunnin "turpa kiinni lesbo" tai jotain vastaavaa. Mut mulla oli enemmän ongelmaa sen kanssa, että musta tuntu siltä, että en ollu hyvä sellasena ku olin.(joka oikeenstaan johtui siitä et meitä pidettiin huonompina, koska ei oltu niin "cooleja")Mulla ei ollu kivoja vaatteita mitä niillä "paremmilla" ihmisillä oli, eikä kivoja pitkiä hiuksia, eikä nättiä finnitöntä naamaa tai muutenkaan kivaa vartaloa. Olin itse tosi lyhyt ja pyöreähkö, omistin lyhyet väriä vaihtelevat hiukset, jotka oli kauhean kitukasvuiset ja naaman jossa oli paljon finnejä. Enkä muutenkaan oikeen arvostanu itseäni millään tasolla. En koskaan tykänny itestäni, niin paljon, että olisin voinu sanoa itelleni, että ei muista tarvi välittää, enkä koskaan pystynyt katsomaan peiliin samalla ajatellen, että olisin näyttäny kivalle sinä päivänä. Kuitenki pikku hiljaa aloin tekeen muutosta, että tavallaan sulautuisin joukkoon. Ostin uusia kivoja vaatteita, mitä kaikilla oli, värjäsin hiukset ruskeiksi, meikkasin tosi paljon, ja yritin joka aamu vaivalloisesti peittää niitä finnejä mun naamasta. Joskus jos mun naamassa sattui olemaan iso finni niin, että en saanu sitä kunnolla peitettyä jäin kotiin. Oi kyllä olin niin tyhmä ihminen, että jäin sellasen takia kotiin. 

Joka päivä ku astuin kouluun / olin koulussa tunsin kuinka ihmisten arvostelevat ja väheksyvät katseet uppoutu muhun. Asia ei välttämättä sillee ollu, mutta musta aina tuntu siltä, koska joka kerta ku kävelin sellasen ihmisen ohi ne katto tosi tarkasti päästä varpaisiin. Mietin silloon joka aamu mitä uskaltaisin laittaa päälle ja mitä en ehdottomasti vois laittaa.
Ja mun itseluottamukseen auttoi suuresti koulussa kuullut kommentit  "ei vatsalihaksia voi saada, jos on läskiä" (puhuin silloin siis siitä kuinka mulle tulee vatsalihakset, koska nauran niin paljon) Ja mulle on sanottu muutaman kerran "läski". tiedän, että se on tullu joidenki suusta vaan läpällä, mutta silti musta tuntu se aina ihan hirveen pahalta, koska en muutenkaan pitänyt itseäni minään kauniina tai muutenkaan kivannäkösenä. Sama se, että jos tai no, koska olin huono yläasteella aika monessa aineessa kuten esimerkiksi englannissa, joka on aika monelle ihmiselle tosi selvä juttu ja moni osaa sitä tosi hyvin. Mä en kuitenkaan osannut, enkä osaa täydellisesti vieläkään. Mutta vähemmän mun motivaatiota kasvatti sellaset kommentit "et sä kuitenkaan osaa" tai "ohhoh olisikko tienny". Koska oon koko ajan halunnu oppia ja osata paremmin, mut en ymmärrä mikä mussa on vikana, koska en vaan yksinkertaisesti opi.

Mutta tosiaan aloin muuttaan itseäni tosi paljon ulkonäöllisesti. Kiinnitin paljon huomiota tosi pieniinki asioihin, mitä varmasti muut ei olis huomannu, mutta minä huomasin ne ja jotenki automaattisesti ajattelin, että muutki heti kiinnittää niihin huomiota.
Jotkut noista saattaa kuulostaa tosi harmittomilta ja niihin saattaa suhtautua sillee "no vähän sanottiin tollee, mitä väliä", mutta sinä hetkenä musta tuntu oikeesti tosi pahalle, musta tuntu koko yläasteen ajan tosi pahalle tosi usein. Ja koska olin tosi huono puhumaan asioista nii en saanu kerrottua asioista kellekkään, muutaku siinä vaiheessa ku olin purkanu mun huonoa oloa moneen typerään juttuun. Sen jälkeen ku sain puhuttua mun äidin kanssa asioista nii, se "koulukiusaaminen" loppui, koska iskä otti yhteyttä kouluun ja itse asiassa johonkin muualleki. Eka viikko sen jälkeen ku ne kiusaajat sai tietää, et niistä oltiin kerrottu nii toki ne oli ekan viikon sillee "voi itketäänkö yhdessä" tyylillä, mutta ei se kauaa kestäny. Onneksi..

Mutta nykyään osaan hyväksyä itseni juuri tällaisena kuin olen, oli mulla sitten meikkiä tai ei, oli mulla millaset vaatteet päällä tahansa tai oli mun hiukset miten tahansa. Mun ei muiden takia tarvi muuttaa itteeni tai miellyttää ketään ja saan olla just sellanen kun haluan. Saan toteuttaa itseäni pukeutumalla tai laittamalla itseni juuri sellaiseksi kuin haluan. Osaksi tajusin hyvät asiat itsessäni Tuomon ansiosta. Oon saanu sen kautta itselleni itseluottamusta ja vihdoin voin sanoa, että oikeesti tykkään itestäni just tällasena ja pystyn kattomaan itseäni peilistä ja ajatella "vitsi mun hiukset on kivat". Enkä oo yhtään sen huonompi ihminen ku kukaan muu. Mua ei oo koskaan suosio kiinnostanu, koska en olis koskaan halunnu yläasteella edes olla sellasten ihmisten kaveri, jotka sellasessa porukassa oli. Olin mieluusti sellasten kaveri jotka oikeesti välitti musta, tuki mua ja halus olla mun kanssa, koska olin sellanen ihminen kuin olin. Ja sellasia kavereita jokainen ihminen tarvii. Jos oot sellasessa suositussa porukassa, jossa ollaan niin hiton hienoja ihmisiä, että sattuu nii kuinka moni sellases porukas on sellasia, että ei puhuis susta pahaa selän takana ja samalla ku on sun kaveria? Tuli huomattua, että meidän koulussa sellasta suosittua porukkaa ei ollu missä ei oltais puhuttu. Kun taas oikeasti meidän porukassa ei arvosteltu sellasella tasolla ketään tai kiusattu sen takia millanen oli, vaan kaikki sai olla just sellasia ku halus. Kaikkia arvostettiin sellasina ku oli. 

Oon tällä hetkellä tyytyväinen itseeni, mun elämän tilanteeseen, mun rakkaisiin ystäviin ja perheeseen jotka tykkää musta kaikesta huolimatta ja tukenu mua monessa asiassa ja siihen, että pystyn nykyään puhua lähes kaikista mun asioista, jos joku painaa mieltä.

Mun mielestä kaikki ansaitsee sellasen tunteen, että on hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Ja musta kaikki ansaitsee tuntea itsensä kauniiksi ja sopivaksi muiden joukkoon. Kukaan ei sais ajatella, että on huonompi ihminen ku muut, koska se ei oo totta. Kukaan ei oo huono ihminen, jokanen on sellanen kuin on. Kukaan ei oo täydellinen, mutta kukaan ei myöskään oo huono tai epäkelpoinen. Jokainen ihminen on omanlaisensa, eikä kenenkään tarvi muuttaa itseään muiden takia. Mua harmittaa itseä tosi paljon, että en tajunnu sitä yläasteella ite, että olin sopiva juuri sellaisena kuin olin. Tai, että toisten negatiivisia mielipiteitä ei tarvi ottaa huomioon. Olis niin ihanaa, jos kaikki ihmiset sais tuntea itsesä riittäväksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on.

The End.